Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

***

Juhannus uutiset

Kerta kerralta innostuneemmin

uutisten lukijat kertovat

  • niin monta hukkunutta,

  • niin monta liikenne onnettomuutta,

puukotusta, tappelua,

Liikenne ruuhkautuu taas klo 14-22.

On Juhannus.

Keskikesän suurin juhla.


Eivät kertaakaan sanoneet,

että pääskyn lasten kaulukset ovat jo valkoisia,

siipiä ojennellaan pesän reunan yli..

Sitäkään eivät sanoneet,

että peipon laulu on tämän kevään hitti,

laulurastailla on uusia tarinoita

täynnä kesäyön lumoa, taikaa..

Ei yhtään mainintaa, että juhlaa

on kunneltu, hetkeksi pysähdytty ja oltu hiljaa..

ei makkaroiden tiristessä,

vaan sireenin tuoksussa ja kuivuvan heinän..

Kaipaan sitä…

Tuula

###

Juhannus.

Päätin hakea  syreenin kukkia autiotalon jättipensaasta.
Käännyin takaisin, koska huomasin kyykäärmen luikero jäljet
pehmeällä hiekkatiellä.  Enkä tiennyt  menikö  iljettävä otus puskaan
päin, vai sieltä pois.
No, käärmettä pelkäämätön henkilö  teki  reissun puolestani
ja nyt kukat tuoksuvat  keittiön pöydällä ja eteisessä.

Syreeni on tunnelman  luoja juhannuksena.

On leppoinen  sää, kelpaa ihmisten  rymytä rannoilla ja
elää  vuoden ainutkertaista mittumaari iltaa. Jotkut  elävät
sitä kuin viimeistä päivää; hoilaarilaarilaa ja rohkea molskahdus!
Eikä aikaakaan, kun mustapukuiset  kantavat seppeleitä  tämän
urhoollisen viimeisen  uintireissun muistolle.
Ei auta, vaikka joka vuosi  näistä  jutuista varoitetaan.

On ihanan lämmin sää, vaikka mittumaari ei näillä vuosikymmenillä
tunnu oikeastaan  missään varsinaisesti. Vaikka  empä tätä päivää
kuitenkaan nyt vaihtaisi loppiaisaattoon ja pakkastuiskuun.
Ajatuskin  saa heti  lämmintä tunntua  keskikesän  valoisaa
juhlaa  kohtaan.

Juhlapyhä tuli ja  onneksi nuorisoa kerääntyi  ruokapöytään, jolloin
äidistä tuntui  aivan ihanalta, koska kahden lautasen kattaus ei aina
näytä  hopeiselta eikä kristallit kimaltele.
Toisenpolven  tyttelit toivat oman ihanan mausteen seurusteluun, se
tuntuu  niin kaukaiselta maailmalta, jonne ei aina pääse mukaan.
Mutta  kiva on heitä seurata ja joskus sitä vauhtia  hirvitellä.
Mummot sanovat vain, että onnea heidän retkilleen.

Olemme isännän kanssa laajentaneet vähän puuliiteriä, jonka toiseen
 puoleen  teimme Ekohuussin. Nyt asumme kuin" huvila ja huussi"
ohjelmassa. Stailasin sen  matoilla ja mainoksilla, jolloin sen  kodikkuus
hivelee silmää.  Nämä  maaseutujen  jätevedet harmaat ja kirjavat ovat
sellaisessa tarkkailussa, että pois oksat. Pitäisi rakentaa joka paikkaan
hienot puhdistamot. Tämän rakennuksen myötä luulemme pääsevämme
helpommalla, koska olemme  palanneet  vanhaan aikaan. Joka on
toiminnassa ainakin ennen pakkasia ja pimeitä.
Ekohuussin  oveen kirjoitin julisteen: Kiitos että kävit, se oli sinulta eko -
teko. Samalla säästit seitsemän litraa  lähdevettä ja samalla  koko maailman
puhtaan veden varastoja.
Lapsenlapset ihmettelivät, että mitä ne tuolla huussilla, kun niillä on vessa?

Nyt on juhannus juhlittu ja vietetty, kuka mitenkin.  Yksi vain on totta,
ennusteet eivät valehtele, tilastot  täyttyivät.Hukkuneita ja kuolleita saman
verran kuin edellisinä vuosina, vähän enempikin.Näin kuuliaisia me suomalaiset
olemme.
Aino L.

Matkakuumetta

Matkalle lähtö on mukavaa. Joskus on elvyttävää jättää kaikki hetkeksi,
ja ajatella täysipainoisesti muuta. Kun vain joku pakkaisi laukun
valmiiksi.
Ennen ei tämäkään ollut ongelma, viimeisenä yönä pani pussiin
vaatteet ja muut tykötarpeet ja lähti. Nyt sitä tarvittavaa tavaraa
kääntelee mielessään useita päiviä, ja laukkuun niitä asettelee jos
mahdollista on muutamaa päivää ennen h-hetkeä. Ja ottaa pois ja
vaihtaa, ja sitten uudelleen. Olen kuullut että en olisi ainoa jolle
tämä on tapahtunut! Vaikuttaako vanheneminen tähänkin?
Nyt varmaan huomaa, että olen läpikäynyt tämän prosessin taas
kerran. Laukku lattialla oli vedetty kiinni ja se näytti siltä, että se
kovasti harkitsee halkeaako vai pysyy koossa. Lähdin nukkumaan ja
päätin, että jos se on eheä aamulla, otan sen mukaan. Tuo välttämätön
valmisteluvaihe oli tehty. Onneksi nämä tilanteet harvenevat! Onneksi
tai ei..
Ensin ajattelin, että olisi järjestelmälliselle nopea älyiselle
ihmiselle erinomainen bisnes. Kerro minne menet, mitä tarvitset ja
aseta vaihtoehdot näkyviin. Suoritan työn nopeasti ja tehokkaasti,
valituksia ei oteta vastaan. Matkalla olija saa vain rutista itsekseen
jos joku mielimekko ei ole laukussa, ja sitten huomaa, että mainiosti
tulee toimeen ilmakin. Mutta sitten alkoi tuntua, että matkalle pääsee
niin harvoin, että kyllä on mukavaa ähkiä itse sen laukun kanssa. Sehän
on osa elämystä! Kaikki hyvin!

Tuula

♦♦♦

ISÄ.

Minun isäni ei ollut mikään "huushollimies". Hän eli ajalla jolloin isän rooli oli miehen rooli.
Hänelle kuului vain miehen työt, jotka olivat sisäistyneet sen ajan perheenisiin tosi lujasti.
He eivät syrjäsilmälläkään vilkaisseet kuinka se vaimo sitä ruokaa laittaa ja kotitöitä tekee.

Isäni oli monitoimimies, häneltä ei mennyt "sormi suuhun" - missään asiassa, joka oli miesten
alaa. Mutta kun hän kerran - avuliaana miehenä- joutui lämmittämään lapsen maidon,
laittoi lasipullon kuumalle hellalle. Senhän tietää kuinka siinä kävi. Ei näköjään auttanut
viulunrakentajan tekniikka näissä naisten töissä.

En tiedä, kuinka hän olisi pärjännyt sillä asenteellaan tämän päivän nuoren isän roolissa,
heidän kun täytyy osata tehdä myös kaikki naistenkin työt -  tasa-arvon nimissä. Tänään
se tuntuu jopa aivan luonnolliselta.

Isäni sukupolvi pääsi helpommalla kasvatusasioissakin, koska isän sana oli laki ja ajan
henki oli hänen tukenaan. Neuvottelu ei tullut kuuloonkaan. Vaikka olisit kuinka ollut isän kanssa erimieltä, eikä sinun toiveesi  alkuunkaan toteutunut, voi vain kuvitella, mitä siitä olisi
seurannut jos olisit nykynuorten tapaan alkanut vihoissasi isää homottelemaan?
Siihen aikaan ei lapsen kysymyksiin vastattu rehellisesti, koska lasten ei tarvinnutkaan
tietää kaikkea. Isällä oli tieto ja se loi turvallisen olon.

Pienenä piirsin mielelläni kuvia kodista, useimmiten kodin iltahetkeä. Oli hämärä maisema,ovi  jo lukossa, äiti puuhaili vielä jotakin tuvassa - muu perhe nukkui, isäkin.Kaikki
olivat turvassa, ei kukaan ulkona pimeässä.  Tämän turvallisen tunteen haluaisin siirtää
kaikille pienille ihmisille, ettei heidän isänsä olisi koskaan  yksin - pimeillä kujilla -
viimeisenä.

Aino Leed.

***

ISÄN PÄIVÄN  AIKAAN.

Ajattelen sanaa isä.
Ajattelen teitä, isät.
Näen rivin miehiä. Pappa valkohapsinen, iän uurteet kasvoillaan. Oma isä, se
kaikkein turvallisin, läheisin. Lasten isä, jonka kömpelyys lapsen kanssa
oli hellyttävää ja avuttomuus raivostuttavaa, mutta yksi asia ei koskaan jäänyt
epäselväksi. Lapset olivat parasta, mitä hänelle oli annettu.
Poika, joka on maailmaan syntyvien, tulevien isien isä. Jokainen teistä on ollut vuorollaan vauva, pieni poika, murrosikäinen ja nuori mies. Mies parhaassa iässä - aika pitkään.

Osanne lapsen kanssa ei ole helppo. Ensin olet ehdoton. Olet minun isä, paras kaikista.
Isään turvataan, isältä kysytään, häneen nojataan ja luotetaan. Kun isä sanoo, se on niin.

Päivien myötä vanhenet, lapsesi kasvavat, mielipiteenne lähenevät, kohtaavat, eroavat.
He kulkevat ohitsesi. He ovat syntyneet tämän maailman aikaan, jota sinun on vaikeampi
saavuttaa. Sinulla on ollut omasi ja on edelleen. Mutta kuitenkin olet Isä.

Niin kauan kuin voitte, kulkekaa samaa  maailman aikaa, ja kun olette eri ajassa, älkää menkö niin kauas toisistanne, että ette pystyisi enää tapaamaan.
Te nuoret, tämän päivän isät, olette jo paljon oppineet!  Jaksakaa!

Tuula Kaihlajärvi.

***

”Riorisointi-kysymys”

Vanhempi ystävä soitti palvelutalosta, hän oli enempi kuin huolestunut – suorastaan
masentunut. Ajanhenki oli riipaissut häntä. Se on säästäminen... Ei siinä mitään, koko
ikänsähän hänen sukupolvensa on säästänyt ja ahkeroinut, elänyt niukkuutta, joskus jopa puutetta. Kokenut sodan kirot, evakkotaipaleen, nähnyt sotarintaman kivut ja kauhut
lääkintälottana. Sodan päätyttyä ollut rakentamassa parempaa yhteiskuntaa  jälkipolville.
Ja sitä työtä riitti.
50-60- luvulla harvemmin mentiin miniäksi vuosikymmeniksi ja hoidettiin vanhuksia
ja sairaita kotona, koska yhteiskunta rakensi vanhainkoteja ajanmukaisine palveluineen.
Syntyi palvelupaikkoja. Ajanhenki oli silloin se.

Ystävämme oli jäljessä ”ajanhengestä”. Hän hoiti vanhuksensa lähes satavuotiaaksi.
Sairasta miestään kymmenen vuotta vuoteeseen. Jossain vaiheessa alettiin maksaa
hoitolisää, joka meni vanhuksen tilille, josta kauempana asuvat ”rakkaimmat lapset”
,kukin vuorollaan kävivät nostamassa hoitolisää. Oman lisänsä hoitorahoista nipistivät
pitkähelmaiset pitsikauppiaat ja uskonveljet ja sisaret painostivat testamentin tekemiseen.
Varsinainen hoitohenkilö teki palveluvelvollisuuden tunnosta ja rakkaudesta, ilman
rahallista korvausta. Sen elämä ja kasvatus olivat opettaneet; työ mikä on edessä on
tehtävä.  Paras palkka oli työstä saatu terve väsymys ja uni, joka auttoi jaksamaan uuteen päivään.
Aikoinaan päättyi tämäkin hoitotyö, mutta silloin hoitajallekin oli tullut ilta. Etukäteen
hän iloitsi lähestyvästä omasta vapaa-ajasta. Ikääkin kertynyt yli 80-vuotta.  Aikoja
sitten tehty päätös siitä, että hän menee asumaan palvelutaloon ja nauttii valmiiksi
siivotusta huoneesta, pestystä pyykistä ja ennenkaikkea  valmiista ruuasta, joka valmistetaan
uudessa  ajanmukaisessa keittiössä.  Muutaman kuukaudenhän saikin auttia ruuan herkullisesta tuoksusta sitä valmistettaessa. Ystävällinen henkilökunta tuli tutuksi ja uusia ystäviä sai kun vierailijatkin kävivät aterioimassa.

Mutta sitten alkoi oikea säästövimma, kilpaa etsittiin säästöjä. - Liekö ollut joku
konsultti vai mikä keksi palvelutalon ruokailun säästökohteeksi. Kyseinen ruokala oli
ainoita itse kannattavia keittiöitä. Asukkaat maksavat joka ainoasta palvelusta. Keittiö
lopetettiin ja nyt ruoka tuodaan laatikossa jakeluun. Poissa on makuhermoja kutkuttava
ruuan tuoksu, joka sekin on tärkeä, kun ruokahalu muutenkin on vähentynyt. Syntyykö
säästö siitä? Ruoka on valmistettaessa hyvää, kutta se kerkiää jäähtyä, eikä enää maistu kotoiselta.

Näitä me päivittelimme ja pohdimme kuka hoitaa suuret ikäluokat, heidät jotka tämän hyvinvoinnin rakensivat, Heille ei ole hoitopaikkoja eikä hoitajia. Hoitohenkilöitä ei
moitita, he tekevät parhaansa. Viekö rahanvalta inhimillisyyden? Vain ne joilla on rahaa
, saavat hoitoa.  Pelko on olemassa, kun ”riorisoidaan”.
Pelko on myös siitä, että jonain päivänä voi joutua sairaalan käytävälle lojumaan – ilman
hoitopaikkaa. Jos näin on – niin Rakkaani, ennen sitä hanki minulle riittävä annos ilokaasua,
pidä kädestä – ja anna leijua pois onnelliseen olemattomuuteen. Näin karmeita ajatuksia
tulee mieleen, kun näkee loppuunajettuja hoitajia ja täyttyviä hoitopaikkoja, joista entistä
huonokuntoisempia siirretään avohoitoon, tai vanhanaikaiseen kotihoitoon sukulaisten
luo, jotka heidätkin on kilpailu ajanut uupumuksen partaalle.
Milloin  inhimilliset arvot voittavat  kasino- ja rahavallan?

Liisa Suomäki.

***

VIHREÄ KYLÄ.

Silmiä ja sydäntä huikaisevien kaura- ja ohrapeltojen vierellä tulee lämmin tunne siitä,
että on vielä olemassa asuttuja eläviä kyläkuntia EU-herrojen uhkailusta huolimatta.

Olipa kerran keskisuomalainen kylä, jossa oli koulu , kauppa ja posti. Sielää viljeltiin
maata ja hoidettiin karjaa melkein joka talossa. Kylässä asui kirvesmiehiä, seppiä , metsureita,”Gutsetin”-työnjohtajia, pari taksia, mylläri, opettajat, kauppias, postinhoitaja.
Seutukunta elää edelleen, vaikka vuosien myötä kaikki nämä ammatit ovat hävinneet.
On taloja jotka ovat autioituneet kokonaan, toiset heräävät eloon kesäisin.
Kylän pellot viheriöivät edelleen, koska on kasvanut uusia peltomiehiä, jotka viljelevät
isännättömiä, vaivalla kuokittua sarkoja omiensa lisäksi.

Kolmenkymmenen vuoden jälkeen kokoonnuimme me, poismuttaneet entiset asukkaat
”luokkakokoukseen”. Olimme pitäneet yhteyttä toisiimme kaikki nämä vuosikymmenet.
Tapaaminen oli hulvaton, suorastaan nauruseura!
Mukana oli opettajan perhe, joka koulun loppumisen jälkeen muutti vakkasuomeen.
Oli postinhoitaja, joka nuorena emäntänä hoiti postiasemaa, lypsettyään aamulla ensin
lehmät. Seuraan kuului myös entinen postinkantaja-rouva, joka jakoi vuosikaudet kylän aviisit ja kirjeet, satoi tai paistoi, Jokapäiväinen matka taittui polkupyörällä, potkukelkalla ja lopulta mopolla jopa pakkasessa, siihen asti kunnes postiasema lopetettiin.
Sekä koulun keittäjä-vahtimestarin perhe, joka muutti pois kylältä koulun loppumisen
jälkeen. Joukkoon kuului myös entinen myymälänhoitaja ja ”kaupan rouva”, jotka osuuskauppojen lakkauttamisen myötä joutuivat jättämään myös tämän mukavan asuinympäristön ja ihmiset. Luokkakouksessa kestitsivät  meitä vielä kylällä asuvat entinen postihoitaja  sekä talonrakentaja perheineen., joten Irma ja Aino pitivät meistä erittäin
hyvää huolta.

Siellä me vaeltelimme mäkilöillä ja alamaassa, nyt vain muistoissa. Moni polku on ruohottunut ja paljon on niittyjä ja pellonpientareita pajuja kasvamassa, pientä jokea on vaikea  löytää puskikoiden keskeltä.
Mutta aika valaisee muistot, se nosti meille eteen kaikki hauskat ja ratkiriemulliset tapahtumat. Kylällä asui persoonallisia ihmisiä, jotka hauskuuttivat naapureitaan:
Karjalasta tullut Jussi jaksoi aina surra, että se on hirveetä, kun kauniista missistä tulee joskus vanha akka. Oli Hyttiläinen, jonka syntymäpäiville kutsuttiin vain kylän miehet, tarjoiluna suuri lihapata keskellä pöytää ja vieraat ympärillä. Vahvanmakuisen juoman ansiosta juhlijat viipyivät myöhään ja tulivat kotiin  - kuka mitenkin päin. Todellinen miestenpiiri.
Joskus oli kaupan pihassa melkein puukkotappelu, ilmassa väreili suorastaan perinnepäivä-
meininki. Ehkä se tunne tulee muistoissa jälkeenpäin, ei kylläkään silloin tappelun hetkellä.

Kylällä oli vahvoja naisia, joilla ei puhe juuttunut kitalakeen. Oluen vapautuminen toi
oman värinsä kylän elämään ja joutuipa kauppias pyytämään anteeksi eräältä emännältä, kun oli vaimon matkoilla ollessa myynyt hänen miehelleen olutta. Se oli virhe teko.
Vaikka joskus leppeänä elokuun yönä saatettiin tuoda kauppiaalle maistiaisia, kusiaiasilla
maustettua tuoretta pontikkaa. Oman kylän tehtaalta.
Television tulo kylälle oli iso juttu. Näyteloota oli auki kaupassa siihen asti, kunnes höyhen
näkyi ja myymälä tyhjeni katsojista vasta sen jälkeen myöhään illalla.
Meillä kaikilla oli silloin pieniä lapsia ja surimme ja tappelimme kovasti sen asian puolesta, ettei koulua lopetettaisiin. Kehitys meni vain siihen suuntaan, olimme voimattomia niitä
päätöksiä vastaan.
Siiryimme ajassa taaksepäin ja naurusuin elimme niitä silloisia yhteisiä  muistoja uudestaan.
Se ilo varmaan nuorensi meitä jokaista. Vaikka haikeus tuli, kun ikävöimme niitä kaikkia
jotka olivat jo edesmenneet, mutta muistot elää.

Aino Leed

LUOMU-UROKSET MAASEUTUA ELVYTTÄMÄÄN.

Mä lehden luin. Oli pidetty Maaseutuparlamentti.yli 600 osanottajaa, kymmeniä
kansanedustajia, 13 asiantuntijaa vastaamassa. Mukaan oli kelpuutettu yksi nainen
kyläasia (mies?) Iiris. Eihän se sinällänsä ole mikään ihme, naisethan – varsinkin
nuoret naiset ovat ajat sitten jättäneet kotikylänsä. Kylät hiljenevät naisten puutteessa.
Ilman naisia kylät kuolevat. Totta se on. Helman heilahduksia tarvittaisiin. Vanhat hedelmättömät naiset eivät kylän
väkirikkautta lisää, ei teoriassa, eikä varsinkaan käytännössä.

Maaseutuparlamentti poiki paljon hyviä elvytysideoita. Hajasijoitus on jo vanha
juttu, eikä se vielä ole oikein ottanut tulta. Valtiovarainministeriö joutaisi ja haluttaisiin
pois Helsingistä, samoin muuttoautojen pakkaaminen maa- ja metsätalousministeriössä
voisi alkaa.jos kokouksen osanottajat olisivat saaneet päättää.

Mutta ei ne herrat Helsingistä, eikä muistakaan kaupungeista lähde maaseudun
hiljaisuuteen, vaikka siellä kuulema on niin mukava lepuuttaa hermojaan.
Taitaa olla vain lohduttavaa puhetta meille maalaisille. Pysytään paremmin aloillaan,
eikä tungeta kaupunkeja kansoittamaan.
Parlamentissa puhuttiin paljon kylien tiestön puolesta, että oli vähällä syntyä tiepuolue.
Piti oikein toppuutella ja panna keskustelu siitä poikki. Joutuu pian tekemään jotain sen eteen.

Yksi idea oli ylitse muiden : LUOMU-UROKSET!
Elinvoimaisista maaseudun miehistä pitää tehdä asuinympäristössä uusia valttikortteja.
Näitä Luomu-uroksia voitaisiin verrata luomukanoihin. Nehän elävät parempaa elämää kuin lajitoverinsa häkeissä.
Luomukanojen muniakin mainostetaan onnellisten kanojen munina.
En nyt ole ihan varma, voitaisiinko samalla tavalla mainostaa luomu-urosta?

Mitenkäs näitä luomu-uroksia kasvatetaan. Terve luomuravinto, ei liian aikaisin pitäisi
päästää sotkeutumaan naisten helmoihin, ei myötämöisin kapakoissa pelehtimässä.
Aikaisin aina nukkumaan, ei tupakkaa, eikä viinan lotruuta. Kun on raitis, terve pohjakunto,
niin sitä pysyy viriilinä hamaan hautaan asti
Tällä tavalla saataisiin maaseudulle uudenlaista vetovoimaa. Tyhjenneet kyläkoulut
voisivat toimia infopisteinä, joista yksinäiset naisihmiset saisivat tarvittavat yhteystiedot.
Valokuvatkin voitaisiin tarvittaessa faksata. Se ei tietenkään ole valttämätöntä,
sillä luomu-uroksella ulkonäkö ei ole tärkein kriteeri. Tärkeintä on olla LUOMU-UROS,
jolla on pitkäikäinen viriiliys.
Siitä vain kyliä elvyttämään! Idea on vapaasti käytettävissä.

Liisa Suomäki

***

Uutta edessä

Viikko sitten käänsin uuden sivun eteeni.

Aloitin pitkän ajan jälkeen taas koirankasvattajana. Huushollissani sen jo huomaa, muutos ei innostuneiden siivousihmisten silmin ole myönteiseen suuntaan! Tuvan lattialla on muutama rukkanen, neljä palloa, villasukka, kaksi sen omaa lelua, ja kahdessa eri kohdassa sanomalehtiä. Ja jos vain jostakin on irti saatavissa lasten leluja, ne ovat ehdottomasti käyttökelpoisia. Ja erityisen suurta iloa tuottaa minun käsityö koppani, ja villalanka vyyhdet! Nyt olen jo oppinut, että nostan sen aina korkealle.

Mutta tämäkin on niitä selittämättömiä juttuja, joidenkin mielestä vain on selvää, että huushollissa pitää olla koira. Niin kauan kuin muistan, meillä on ollut, useitakin yhtä aikaa, mutta nyt kun tilanne muuttui ja menetin koira kaverini, tuntui hiljaisuus liialliselta. Ja halusin ison koiran, se on hyvä kumppani ja on hädän hetkellä jonkinlainen turva, vaikka olisi maailman kiltein otus!

Etsin ja hain, ja sitten tuli kuvaruutuun kolmen viikon ikäinen pentu, joka näytti hyvin omalta. Katselimme kuvia viikottain, ja kun 8 viikkoa oli täynnä, me sitten haimme hänet. Hän on Siina.

Tiesin suurin piirtein mihin ryhdyn. Talven alkaessa nuo haittapuolet, joita pikkukoiran kanssa tulee, tulevat kaikki esiin. Ulkona voidaan olla rajoitetusti, ja kaikki riehakkaat temmellysleikit pyrkivät vilisemään aina mahdollisimman lähellä.

Mutta silti vaihtoehto jäädä kevääseen asti hiljaisuuteen tuntui liian pitkältä ajalta.

Niinpä me sitten astelimme kuljetushäkistä iltamyöhällä varovan epäluuloisesti tuvan lattialle.

Kaksi ensimmäistä päivää oli oikeastaan aika hankalia.

Sisarusten kanssa elänyt pentu mielsi minun virttyneet villasukkani ja vanhat verkkahousun lahkeeni kadonneeksi laumakseen, ja seurasi minua jokaisen askeleen.

Hän on reipas, osallistuu edelleen jokaiseen puuhaan koko sydämisen innostuneesti.

Vanhat kissat näyttivät ällistyneiltä, ja kulkivat kankeina hännät pörhössä ja haistelivat varovasti. Muutama päivä siinä oli kipinöivää aikaa, mutta nyt jo maassa vallitsee rauha sillä sektorilla.

Hauskinta oli meidän opettelumme soittamiseen. Kun ensi kerran otin haitarin syliin, Siina istui ja katseli tarkasti. Kun aloin soittaa, hän alkoi ulvoa. 25 cm korkea koira istui edessäni ja lattialla, ja erilaisin äänenpainoin antoi itsensä kertoa, että osaa laulun paljon paremmin kuin minä. Minua huvitti hirveästi ja lopetin sillä kertaa. Mutta seuraavalla kerralla oli sama juttu, hän kokeili eri kohtia istua edessäni ja ulvoi komeita molleja koko ajan. Vähitellen minua jo hermostutti, mietin että mikä siinä on, ottaako soitto korviin vai haluaako se laulaa.. Seuraavana iltana sanoin sille, että sinun on kyllä tähän opittava, mitään hätää ei ole, mutta minä kyllä aioin soittaa.. Se kierteli vähän aikaa, huokasi syvään ja meni omalle paikalleen nukkumaan, tukki päänsä peiton alle ja sieltä kuului vou vou. Muutaman kerran se kurkisti ja huokasi, mutta nyt jo meillä ei ole ongelmaa. Ei muussa kuin siinä, että se käyttää kaiken ajan löytääkseen jotakin uutta, irrottaa ja järsii kaikkea minkä irti saa suurella mielihyvällä. Mutta yhtään se ei halua olla muualla kuin siellä missä minäkin. Keskittymiseni kärsii, kun välillä täytyy tarkistaa, mitä nyt on löytynyt.

Tämä on tässä vaiheessa iloista ja innostavaa, ja rutussa olevat matot ja karvoja pöllyävät nurkat ovat elämisen merkit. Toivon onnistumista, että löydämme jonkinlaiset säännöt, millä toimitaan, ja monta pitkää pitkää iloista ja puuhakasta koiravuotta. Elämää eteenpäin!

Tuula Kaihlajärvi

***

Eräs elämäntarina

Maaliskuussa 1914 syntyi perheeseen tyttö, pestiin takkakivellä punkassa, ja oli ollut pudota pesijän kädestä. Kylän nämä asiat tunteva vaimoihminen oli ollut avustamassa, pani lapsen kapaloon, ja siitä alkoi elämäntaival. Tämän verran hän tiesi kertoa varhaislapsuudestaan.

Nuoruusvuosista on olemassa valokuva, siinä perhe seisoo koivun alla, edessä istuvalla isällä on käsissään harava, johon hän oli vuolemassa piikkejä. Se oli sitä aikaa. Lehmien paimentajat, niittyjen haravoijat, käsin lypsäjät, pyykin pesijät kaivolla tai padan vierellä, perunankaivajat ja marjanpoimijat, lähes kaikki hänen ikäpolvensa naiset ovat lähteneet, ne joille arki tuollaisena oli itsestäänselvyys. Ei ollut vaihtoehtoja hänelläkään, ensin tyttärenä ja sitten varsin nuorena, nuoren uskaliaan miehen vaimona. Se oli työtä, ja se työpäivä oli pitkä ja painava.

Tekivätkö olosuhteet hänestä realistin? Hän ei ollut romanttinen. Omista häistään hän kertoi vähillä sanoilla. Jonakin elokuun lauantai - iltana he panivat paremmat vaatteet päälleen ja ajoivat pyörällä pappilaan. Jossakin matkan puolivälin paikkeilla sulhanen huomasi, että sormus oli jäänyt kotiin kaapin päälle. Ilman sormusta eivät häät ole oikeat, niinpä sulhanen polkaisi takaisin. Morsian ajeli odotellen eteenpäin, ja vihkiminen suoritettiin. Takaisin matkattiin avioparina, ja kotiin päästyä keitettiin kahvit. Siitä alkoi avioliitto joka kesti vuosikymmenet, piti sisällään pyhän ja arjen.

Rakkaudesta hän ei puhunut koskaan.” Pussaamista” hän paheksui, etenkin television jotkin ohjelmat saivat halveksuvia huomautuksia. Mutta jokin korvike sille oli hänen oma erikoinen hellyyden osoituksensa erityisesti pienten lastenlasten kohdalla ”Mummu pyrryyttää” hän otti syliin ja puhalsi hiuksiin. Se oli hyvin tärkeää hänelle ja pienetkin ymmärsivät sen omalla tavallaan. Kun Mummu oli ” pyrryyttänyt” pieni mies käveli äitinsä eteen ja taputti päätään. Jotakin kahdenkeskistä jonka he yhdessä ymmärsivät.

Suurta elämänviisautta hän osoitti suhteessaan vävyynsä. Heillä oli mutkaton, riidaton suhde, he arvostivat toisiaan. Mies on päällikkö talossaan, ja sitä ei siinä suhteessa koskaan kyseenalaistettu. Naispuolinen sukulainen sai puhua myöhään ja varhain, kovalla ja hiljaisella äänellä, vedota viisaasti tai komentaa, ei mitään vaikutusta. Mummu teki niin kuin oli aina tehnyt. Mutta jos vävyn kanssa puhuttiin, asia oli kerrasta selvä. Siinä olisi oppimista!

Tänä päivänä puhutaan paljon ihmisten hoidosta. Hän oli sairaalassa viisi kuukautta, ja ne kuukaudet avasivat silmäni. Jos en käynyt siellä, soitin jokainen päivä, kysyin vointia. Minulle ei vastattu kärsimättömästi, ei koskaan. Koko osaston henkilökunta on aivan ihania ihmisiä! Miten he jaksavatkaan, kaikkia meitä monenlaisia, ja hoidettavat ovat kuitenkin aina ensi sijalla. Kiitos sanotaan liian harvoin. Heille se kuuluu, koko sydämellä.

Kun hän lähti, pieni lapsenlapsen lapsi kaipasi haikeasti:” Kyllä Taivaan Isä parantaa Isomummun ihan terveeksi, ja sitten hän tulee kotiin.” Illan pimentyessä hän sanoi äidilleen:” Älä pane ovea kiinni. Minä odotan ulkona, kun Isomummu lähettää minulle lento pyrryytyksiä tuolta tähdeltä”

Tässä maailmanajassa yhden pienen kylän naisen maahan piirtämä vako ei ole merkittävä. Ja kuitenkin koko maailman järjestys muuttui kun hän lähti. Jäi tyhjä tila. Tyhjyys on aina kipeää. Moni on sen kokenut omalla kohdallaan. Ja siitäkin on elämän jatkuttava, yksi askel kerrallaan.

Ja kevät on tullut, pieni tyttärentyttären tytär tanssii intiaanitanssia keijumaisen riemukkaasti ja iloitsee tulevan kesän päivistä. Olkoon ne kirkkaita ja lämpimiä kaikille!

Tuula Kaihlajärvi

---

MITÄ KUULUU?

Vastaantulevalta tuttavalta on tapana kysyä:Mitä kuuluu? Yleensä vastaus on
Kiitos hyvää tai - ei erikoisempaa. No, siitä nyt kysyjä ei paljon kostu. Kukapa sitä menisi
kertomaan, että voitettiin lotossa pari milliä. Kateelliseksihan siitä vain kysyjä tulisi ja suotta
pahoittaisi mielensä.
Muistelen tässä erästä toiminnallista vuotta, jolloin tosiaan "kuului vaikka mitä".
Kaikki alkoi helmikuussa, kun liukkaalla kaaduin ja kamplasin siinä rytäkässä vielä Kinnusen Idankin päälleni.
 Ohikulkevat lapset kysyivät äidiltään: Mitä noi mummot tuolla makaa? Siinä ei sen kummemmin käynyt,
mitä nyt olkapää revähti ja taukosi nostamasta, joten leikkausjonossa oltiin. Iidalle ei käynyt mitenkään,
kun oli"pehmoinen peti "alla.

Kesäkuussa tapahtui varsinainen ihme, en vieläkään sitä käsitä. Menin hautoja laittamaan.
Voin vaikka vannoa, että tie oli selvä, mutta haudoilla ollessani oli joku sillä aikaa istuttanut
puun auton taakse. Peruutin siihen - ruttua tuli ja takalasi helisi - remontiksi meni, mutta
nyt on menopeli kunnossa. Tämä tapaus on pakko kertoa sen vuoksi, ettei kukaan ystävistä
ja tuttavista usko, ettei mies minua mitenkään puhutellut! Ei vielä tähän päivään mennessä,
tämä on totinen tosi. Kaipa hän on nähnyt vuosien varrella turhan turhaksi, vai olisiko osasyynä se, että oli kihlauksemme
 "muistopäivä"! Kun siitä aamulla muistutin, tuli oikein
kädestäpitäen kumarruksen kanssa onnittelemaan onnistuneesta miehen valinnasta, vai
oliko se myöntävästä vastauksesta?

Seuraava tapaus sattui; olin ulko-ovella menossa, kun puhelin soi ystävän äänellä, kiirehdin vastaamaan ja
silloin se tapahtui. Matto luisti alla, siinä sitä mentiin päistikkaa - seurauksella
olkavarsi irtosi sijoiltaan. Ystävällinen vakuutusmies vei sairaalaan . Kiitos.
Mies tuli hakemaan, alkoi selostaa lääkärille: - se on tuo Liisa paljon vikkelämpi ylä- kuin
alapäästään. Jalat ei seuraa ajatuksen nopeudella. - On siitä huomauteltukin. Olisiko aika
painaa jarrua, kaasun sijasta, kysyn minä muiden mukana?

Sellainenkin tilastoharha sattui, että jäin toistamiseen hissiin. Sekään ei tilastojen mukaan satu samalle ihmiselle monta kertaa.
 Aina valmis palokunta tuli pillit soiden pelastamaan. Oli se komeaa kuunnella. Mies ei ollut siitä millänsäkään. Se on jo niin tottunut.
Viikko siinä meni ennenkuin hissi oli nostokunnossa.
Lopuksi kerron varsinaisen huippukohtaamisen! Olen kohdannut rockstara Andy McCoyn
ihan ilmielävänä Paavonaukiolla Cafe Picasson edessä. Tiedättehän tämän herran, jolla on lierihattu, siihen kiedottuna punainen huivi,
 ketjuja kaulassa, tatuointeja rinnassa.
 Ennenhänellä oli joka toinen hammas pois, mutta nyt suussa on uudet "legot".
Kyllä moni tyttö olisi kateellinen, jos tietäisi, että hipaisin häntä - melkein. Ei hän oikeastaan
meikäläistä paljon noteerannut, -ymmärrettävästi - . Jos olisin ollut hiukan nuorempi, olisin
ehkä nostanut helmaa ja pyytänyt reiteen nimmarin. Kuvan kuitenkin leikkasin Sampo-lehdestä.
Että kiitos kysymästä. Sinä vuonna oli säpinää.

Liisa Suomäki

≈≈≈

PUURON KYPSYTYS.


Olipa kerran kypsään ikään ehtinyt pariskunta, joka oli elänyt kauan aikaa yhdessä.
" Oli lapset maailmaan heiltä lähteneet, elon iltaan olivat heidät jättäneet" tai vapauteen!

Mutta ei se mitään, heillä oli päivittäin monenlaista puuhaa. He keittelivät vuorotellen
päivällistä, jopa mieskin, joka nuoruudessaan oli haaveillut kokin ammatista ja kuului
aikoinaan Herkutteleviin Herroihin. Vaimo on pelkästään tästä auttamisesta iloinen,
koska hänellä on ruokaan nähden rakkaus-, viha-,välinpitämättömyys suhde - syystä,
että kaikki hyvältä maistuva herkuttelu lihottaa.

Mies joka rakastaa ruokaa, seuraa joskus kun vaimo laittaa perunoita
kattilaan. Hän huomauttaa, että, " montako panit, nyt män liikoa". Toisinaan taas hän
vahtii tarkkana miehenä, " onko makaroonit nyt varmasti kypsiä"? Vaikka he ovat
sopuisa pari, kertoo vaimo joskus kavereilleen, kuinka häntä ottaa päähän tuollainen
vahtiminen. Eräänä päivän emännyys päätti keittää puuroa rikotuista ohraryyneistä, Hän pisti ryynit kiehumaan veteen ,
kun huomasi maidon olevan lopussa. No ei se mitään
puuro oli tunnin päästä valmis ja he söivät sen voisilmän kanssa.

Syönnin jälkeen vaimo lähti ulos, kun hän reilun tunnin kuluttua palasi, oli puurokattila
hellalla ja mies nukkui - ruokahuiluulla. Herättyään hän sanoi laittaneensa kattilan hautumaan, koska puurossa
oli vielä "kovia ryyniä". Onneksi lämpö oli alhainen, ettei
koko pöperö palanut pohjaan. No ei se mitään, ajatteli vaimo, nyt puuro on varmasti
kypsää, kun kaksi henkeä on keittänyt sitä kaksi ja puolituntia!

Tuli ilta, yö ja seuraava päivä.. Mies lehtensä takaa silmäili, että vaimo ei näytä ehtivän
tai viitsivän laittaa mitään syötävää, taaskin hän on vain puhelimessa. Niimpä
hän ehdotti: " - koska sitä puuroa jäi eilisestä, taidan pistää sekaan maitoa ja paistaa
uunissa". Vaikka he ovat sopuisa pari , tämä oli vaimolle liikaa: - että jaksaa miehinen
mies veivata yhden puuron kanssa, sähköäkin on mennyt vaikka kuinka paljon.

Mies joka ei sanojansa pyörrä, laittoi puurokupin uuniin ja vaimo lähti hiihtolenkille.
Kun hän palasi, pöydässä höyrysi ihanalta tuoksuva puuro, jonka he söivät mustikka-
kiisselin kanssa kaikessa rauhassa.

Senjälkeen he viettivät kylläisinä sinistä iltahämärää ja olivat yksimielisiä siitä, että
ohrapuuro kannatta kypsyttää kunnolla.

Aino Leed.

Fredrikan tarina

Meillä kotona oli kaapissa yksi kangaskantinen kirja. Kultaisin kirjaimin oli selkämykseen kirjoitettu Suurmiestemme elämäkertoja. Kun opin lukemaan, sain lukea sen, mutta läpi luin ainoastaan J.L.Runebergin, kansallisrunoilijamme.

Se oli kiinnostavin. Hän oli elänyt myös Saarijärvellä, kirjoittanut täältä. Monet tietävät enemmän heidän elämästään, enkä yritä puhua muuta kuin omia ajatuksiani.

Hänen vaimonsa oli esitelty siinä hiljaisena ja syrjäänvetäytyvänä, erinomaisena perheenäitinä ja lasten kasvattajana. Siinä oli maininta siitä, että myös hänellä oli kirjallisia harrastuksia. Ja ei sitten muuta. Sädekehä oli ilman muuta runoilijan yllä.

Tämä päivä suhtautuu asiaan toisin. Fredrika Charlotta os. Tengström on noudettu kansallisrunoilijamme varjosta, ja häntä on katseltu tarkemmin. Ja sieltä on löytynyt lahjakas, uhrautuva aikansa nainen, joka eli niin kuin odotettiin 1800 luvulla.

Hän syntyi kotiin, jossa tyttöjen opinhalua ei tukahdutettu, hänellä oli mahdollisuus käydä koulua ja lukea vapaasti. Hän puhui ja kirjoitti ainakin saksaa, ranskaa ja englantia oman äidinkielensä lisäksi. Mutta sitten tuli rakkaus, ja avioliitto. Tiedän, että kun Runeberg suoritti viimeisiä opintojaan Helsingissä, hän oli myös lehden toimittaja. Fredrika oli tärkeä avustaja, hän kirjoitti ja käänsi tekstejä lehteä varten.

He muuttivat Porvooseen, ja lehden toimittaminen loppui, ja tulivat muut asiat.

Perhe kasvoi. Heillä oli 8 lasta, joista 6 kasvoi täysi ikäiseksi. Niinä aikoina eivät perheen miehet osallistuneet kodin hoitamiseen, ei tarvitse kysyä, mikä täytti äidin päivät. Hän oli taitava monessa asiassa. Esimerkkinä se, että Suomen kodeissa pari vuosisataa myöhemmin yhä leivotaan Runebergin torttua alkutalven kahvipöytään. Mutta oman henkensä vahvuutta hän ei kokonaan kuitenkaan kätkenyt, hän kirjoitti hiljaisuudessa.

Kun hänen ensimmäinen novellinsa julkaistiin, runoilija Johan Ludvig ilahtui. Hän halusi pitää kutsut vaimon kunniaksi ja ne pidettiin. Runeberg herraystävineen juhli yläkerrassa, ja vaimo souti kehtoa alakerrassa, ” se oli varmaan Hannes” oli rouva Runeberg jossakin muistelmassaan sanonut. Fredrikalta julkaistiin ainakin kaksi historiallista romaania, ja se ei ollut sillä ajalla tavallista.

Nyt kun tämä aika kaiken tutkii, on näidenkin suuriin mittoihin yltäneitten ihmisten elämästä nostettu esille kaikenlaista. Inhimillisiä heikkouksia ja virheitä. Mietinpä vain, että tuskin Runebergin perhe oli yhtään kummempi muita perheitä, paitsi että perheenisä oli ihailtu ja palvottu hengen jättiläinen. Nuoria tähtisilmäisiä ihailijoita kerrotaan olleen, mutta Frederika teki tyynenä työnsä ja hoiti tehtävänsä. Jos alettaisiin tehdä tarkkaa tutkimusta ajan ihmisistä, tuskin Johan Ludvig oli ainoa jonka silmät seurailivat kaunista tyttöä, katselivat ja unohtivat. Fredrika pysyi rinnalla loppuun asti. Kun Runeberg halvaantui ja eli elämänsä viimeiset 13 vuotta vuoteen omana, hän hoiti miehensä.

En voi olla asettamatta Fredrikaa tähän päivään. Erittäin harva tasa-arvo ajan nainen eläisi elämän, jonka hän eli. Tämän päivän runoilijan rouva katselisi kuuden poikansa kanssa kun miehen silmän ilo tepastelee ohi, nostaisi poikansa ja patansa auton takaosaan ja hurauttasi riittävän kauas. Perustaisi kustannusyhtiön ja kirjoittaisi tiiliskiviä miesten kehnoudesta ja petollisuudesta, saattaisi tehdä muutaman paljastuksen ex perheen huonoista hetkistä ja myyntimenestys olisi taattu.

Mutta sitten.. Sitten kun Tasa-arvo naisen ja Johan Ludvigin rouvan tie on ollut riittävän pitkä ja he vetävät viivaa elämänsä alle.. He pinoavat kaiken koetun plussat ja miinukset koreihin ja lopuksi pistesaalis siitä mitä itse tein oikein tai väärin, tiedän että Fredrika Charlottan elämän viivan alla on plussia paljon enemmän. Enemmän kuin pörssiin pyrkineen kustannustoimittajan joka hylkäsi hairahtuneen runoilijansa.

Minun on pakko sanoa vielä yksi asia. Saarijärven oma voiman näyte, Runeberg ooppera oli jotakin, jota en ikinä unohda. Se jäi soimaan ainaiseksi, samoin kuin sanat jotka Runeberg kirjoitti elävät. Ja hänen vaimonsa on saanut sädehtivän kehänsä, häntä kunnioitetaan.

Tuula Kaihlajärvi

Akat asialla- laivaseminaari.

Kaiken kesää olimme suunnitelleet lähteä päiväksi pariksi viettämään kirjoituspäivää.
Olimme jo laatineet suunnitelman: Kirjoitamme kesäaikana joka viikko yhden runon ja luemme ne sitten ko. päivillä, joka tapahtuisi
Heinäveden Luostarissa.
" Arpa kohtalon on aina arvaamaton..." Suunnitelma muuttui, kun voitin arvonnassa
laivaristelyn 2-4 henkilölle. Matkaseurueen valinnassa ei ollut suurempia vaikeuksia.
Yhteinen päätös: Mennään luostariin, sitten kun ollaan vanhoja, eikä jakseta enää merimatkoja. Ainon mielestä ne ovat rasittavia vanhoille ihmisille!
Valitutin itseni matkanjohtajaksi. Päätöksestä ei voi valittaa. Risteilyn nimi on Laivaseminaari. Jokaisessa kunnon seminaarissa on aihe,
teema tai motto. Meidän mottomme: "Kirjoittaminen tavallisista asioista tavalliseen tapaan, merkitsee
elämistä todellisuudessa."( Ayako Miara)

Toiseksi päätimme, ettei aviopuolisoiden nimiä mainita yhtenään. Kymmeniä vuosia kestäneen liiton vuoksi se olikin meikäläiselle vaikein pykälä.
Puhuimme vain nimeltä- mainitsemattomasta henkilöstä.

Pidin seminaarissa päiväkirjaa. Seuraavassa otteita suoraan matkapäiväkirjasta:
Irtauduimme arkitodellisuudesta Jyväskylän rautatieasemalla 17.8 klo 8.07. Junaan
noustessamme emme osanneet lukea edes paikkavarauksiamme. Onneksi paikoillamme
istuneet huomasivat hässäkkämme ja tarjosivat istuimet meille, joille ne kuuluivatkin.
Kiitos!
Tuula nukahti heti. Minä tapani mukaan setvin papereitani ja käsilaukkua. Onneksi en
ollut totellut Ainoa ja heittänyt tarkistettua matkalippua pois, sillä se oli myös
paluulippu.

Matkailu avartaa - totesimme kun Tuula- tyypillinen ha-autoilija, kävi junan vessassa
ja ihmetteli: " Sieltähän näkyy raiteet, mitä direktiivit siitä sanovat"? (Tuula ei ole vielä päässyt irti direktiiveistään) Aino lohdutti,
ettei yhtään mitään. Ryhmän kolmas henkilö
lauloi:" Voi miten pieninä pisaroina onkaan mun piisini pientareella" (sävel hummani hei..)
Matka se jatkui ja laulu se soi....

Klo 13.50 Katajanokka. Tähän asti olemme selvinneet ja tavaratkin vielä tallessa. Matkanjohtajan tehtävä on pitää huolta,
että kamppeet on kasassa.
Tällaisen ryhmän kanssa se on tosi vaikeaa ja vastuullista...? Tullistakin pitäisi selvitä syömään päivän tärkein ateria.

Klo 23.00 Rankka tämä seminaarin johtaminen. Yksin on pidettävä huolta prosenttien kohtuullisesta kulutuksestakin.
Ollaanhan TÄHTIRISTEILYLLÄ! Musiikkikin on kuin
meitä varten! Laulelmia ja tanssittavaa. Vähältä piti, ettei matkanjohtaja lähtenyt yksin parketille. Jossain harmaissa aivosoluissa oli vielä tallella
kontrollin poikanen.
 Helppoa ei ollut tällä sihteeri-rahastonhoitajallakaan( Aino). Jo neljä kertaa on selvitetty raha-asiat.
Kuka on velkaa kenellekin ja kuinka paljon. Sovussa vielä ollaan.

Tuula parhaiten kasassa, johtunee väsymyksestä, ei jaksa reakoida. Muuten joutuisa nainen,
kerkeää nukkua joka välissä. Illan päätteeksi luimme runot, jotka olimme kesän aikaan
kirjoittaneet. Vielä ne on viimeistä silausta vaille.

Nukuimme direktiivien mukaisesti, eikä kukaan puhunut tai nähnyt unta EU:sta.
Totesimme ettei meistä ole ainakaan laivatytöiksi - ei edes vanhoiksi...Aino sai ainoan
kommentin miessukunnalta, kun kukkaro unohtui pöydälle. " Sellaista se on - vanhuus ei tule
yksin". Tuula ja minä emme saaneet edes tuollaista huomautusta.


Satamassa klo 11.00. Saimme taxin, johon Aino sai jopa puhekontaktin, siteerauksella
" taxsi se suhahteli Helsingin yössä".
Turha luulo , ettemme enää tee miehiin mitään vaikutusta.Ajettuamme vähän matkaa,
kuski sai aivastuskohtauksen. Tuula ja Aino saivat sen aikaan. Syykin selvisi. Minä en ollut käynyt hajuvesimyymälässä...

Paluumatkalla selvittelimme seminaarin antia ja mitä se meille opetti; Joskus on syytä
irtautua arjesta. Omistautua ystäville ja harrastuksille, kirjoittaa ja vaikkapa vain hullutella.

Kritiikkipalaverin pidämme myöhemmin. Kaikissa seminaareissa tehdään niin. Lopuksi
yhteenveto. Tämän ikäisille akoille on yks` lysti ollaanko luostarissa vai laivassa.
Molemmissa on henkilökohtainen rauha taattu.... Seuraavalla kerralla luostariin!
Se on päätetty.
Liisa Suomäki

"Vai luostariin" tässä kuva ja osoite Heinävesi???

Taas yksi kynttilä lisää.

Seison hautakummun vieressä, jossa jäätyneet kanervat kertovat omaa kaunista
kieltään. Sytytän kynttilän jo näin hyvissä ajoin ennen joulua, ettei kaikki jää
jouluaaton kiireeseen.
Elämä etenee vinhaa vauhtia ja kynttilöiden määrä kasvaa omaisten haudoilla.
Siinä mullan alla nukkuu mukava anoppini. Hänellä ei ollut tapana viedä
kynttilöitä hautausmaalle, yksinkertaisin perustein: " Ei ne siellä olevat niistä kuitenkaan mitään tiedä". Eikä hän muutenkaan pitänyt kynttilän valosta:"- kun se haisoo niin pahalle sammutettaessa".

Älä Lyyli-anoppini nyt kiellä minua sytyttämästä tätä kynttilää, emmehän me tiedä
vaikka näkisitkin sen? Tämä liekki palaa meidän yhteisille muistoille, sille ajalle
jonka elimme samassa suvussa, muiden suvun ihmisten kanssa.
Vaihdan paikkaa kummun toiselle puolelle. Tulee mieleen kuinka ihailin sinun taitojasi;
olit osaava, perusteellinen, tunnollinen ja ahkera. Sinun tekemisiäsi ei tarvinnut
kenenkään tulla korjailemaan. Olit myös erittäin hyvä laittamaan ruokaa, sinulta ei puuro palanut pohjaan. Sanoimme aina, että mummo rakasti meitä ruualla.

Anopin ja minun ainoa kiistamme syntyi ruuan tiimoilta. Hän ei ymmärtänyt miksi en laita
kahviini kermaa: " eihän kahvi maistu miltään ,jos siinä ei oo kermoa". Tätä keskustelua
kävimme kaksikymmentä vuotta, se lieveni vasta sitten, kun hän itse alkoi juoda kupposensa
mustana.  Tämä asia ei kuitenkaan ollut ystävyytemme kynnyskysymys.

Meillä oli  anopin kanssa "hyvät välit". Puhumista riitti aina, mykkäkoulua ja mielenosoitusta ei pidetty koskaan. Emme suinkaan olleet asioista aina samaa mieltä, kuitenkin ystävyytemme
oli avoin, selkeä ja suora. Emme esittäneet toisillemme mitään sellaista mitä emme olleet.
Joskus  hän nauroi, ollessaan erimieltä:"...noo tuo on nyt sitä Ainoa".

Tämä anopin  ja miniän suhde on herkkä alue, ehkä siitä turhankin takia tehdään liian
vakava ja kankea. Meillä se vain sattui toimimaan - kiitos kummankin huumorintajun -
heti alusta alkaen, silloin kun meidät anopiksi ja miniäksi vihittiin  ja Voitto tuli siinä
myötäjäisinä!
Jätän kynttilän palamaan kiven viereen, kiitollisina siitä että satuimme tapaamaan.
Jokainen ihminen, jonka kanssa kuljemme samaa elämän matkaa, jättää  jotakin
meille evääksi. Tuikkikaa oi joulun tähtöset taas Lyyli- mummon jouluun.

Aino Leed


Hormoonikapina.

Olen koko elämäni miettinyt tätä naismaailman mysteeriota, akkojen
elämänkirjoa, kaikkine lieveilmiöineen.

Aikojen alussa, kun Luoja loi miehen ja huomasi tämän olevan pitkästynyt ja ikävissään
päätti autta häntä repäisemällä uroksen kylkiluusta pienen  ystävättären. Tulos oli aika sopiva ja hyvä. Mutta Luojamme lienee ollut  hieman humoristinen, koska mausti meidät vahvasti hormooneilla; pannaan miesten vuosiin vähän vipinää!

Luomakunnan kruunu tämän huomasi, ihmetteli, tutusteli, kuunteli. Ehkä omaksi voitokseen alkoi lääketieteellisesti luokittelemaan naista, juuri hormoonitoiminnan perusteella.
Näissä luokissa kahlatessa kuluu naisen koko elämä, tulo- ja menopausseineen. Pisin aika -
tämä hedelmällinen keskivaihe on mielenkiintoisin ja tapahtumarikkain. Mies ja nainen
ovat kuin taisteluparit kentällä tai  kuhertelevat kyyhkyset paratiisissa, riippuen siitä, mikä aika on menossa. Tottakain hormoonit ovat erittäin tarpeelliset terveyden kannalta,
mutta en puutu nyt tähän puoleen.

Siskot, käsi sydämelle; eikö vain meillä ole tapana piiloutua hormoonien suojaan ja vedota siihen, että on taas hormonaalisesti "se aika"... ja panna niiden piikkiin oman luonteemme äksyilyt? Sellaisina päivinä saatamme olla kireitä ja haukumme ensin miehen, sitten mahdolliset lapset, työtoverit ja kaupan kassakin saa  taatusti osansa!

Suurta ironiaa on, että nämä "huutamiset"ovat kalahtaneet omaan nilkkaamme.
Ei hormooneilla ole ääntä, vaan se on meidän kultakurkkumme joka silloin kailottaa.
Tästäkö syystä on miehiä varoiteltu toraisista vaimoista, äksyistä akoista, kotihirmuista!
Kaiken lisäksi miehet ovat vielä rankaisseet naisia, estämällä heitä etenemässä työssä
ja luottamustoimissa, vetoamalla siihen;" että akat suuttua tussahtaa niin helposti, jolloin
asioiden hoitotapa muuttuu ratkaisevasti".

Onneksi noita - nimitys on loppunut - roviot eivät enää sauhua!

Hormoonienko me annamme itseämme hallita?
Eiköhän nousta  niiden ylpuolelle, vihdoin viimein. Otetaan äly avuksi. Eihän mokoma mauste voi meitä näin totaalisesti hallita Näkymättömän aineen ansiosta koko naissuku-
kunta on leimattu kyseenalaiseksi lajiksi. Eihän tää voi jatkua.

Näytetään miehille että väitteessä ei ole mitään perää.
Vai vaikuttavatko hormoonit älyymmekin?
Jos näin on, APUA! Olemme tuomitut!
Kierre jatkuu.  Jos siltikin yrittäisimme.

Aino.

***

Valmet 361

Olipa kerran ukko ja hänen akkansa, jotka viljelivät pieniä peltotilkkujaan, hoitelivat muutamaa lehmäänsä ja elivät niin kuin monet muut kaltaisensa muinaisessa Suomessa.

Sitten pienellekin kylälle ilmestyi muutama sievästi huriseva harmaa Fergusson, ja ukko mietti, että jospa hankkisi traktorin. Ankarien laskelmien ja pitkän säästämisen tuloksena ajeli sitten päivänä muutamana koivukujaa alas pieni ärhäkkä punainen Valmet. Numeroa en muista, mutta se oli se pienin versio, ja sen piti vastata parihevosta.

Siitä alkoi ukon konevoiman käyttö työ apuna, ja tietoa rikastuttava kausi traktorin omistajana. Tutuksi tulivat alkuvuosina kaikki peltojen nurkissa olleet pehmeät upottavat alueet, pientä punaista vivuttiin ylös kaikin mahdollisin konstein. Traktorista suunnattomasti innostunut tyttöpuolinen lapsi kuuli kaikki mahtavat loitsut ja manaukset, kun kevätpehmeillä pelloilla neuvoteltiin miten päästä märän paikan yli, ja oppi kiltisti hakemaan ruuveja levikepyörien paikalle asetus tilanteissa. Alun vaikeuksien jälkeen opittiin puolin ja toisin, ja siitä syntyi pitkä työkumppanuus. Traktoreita kaikenlaisia tuli kylälle lisää, ja pieni punainen alkoi tulla vanhaksi, ja näytti ja tuntui pieneltä. Niinpä ukko hankki käytettynä uuden Valmet 361:n.

Vuodet ja vuosikymmenet kuluivat.

Tuli aika, että perunkirjan irtain omaisuus kirjoitettiin paperille, ja siinä luki maataloustraktori. Sillä oli ikää kunnioitettavat vuosikymmenet, mistään papereista ei ollut enää akkaväellä tietoa, mutta rekisterissä se oli, ja vakuutukset hoidettu. Ensimmäiset 10 vuotta akat, jonka virallinen nimi oli kuolinpesä, ikävöivät traktoria ajanutta peltomiestä, ja maksoivat maksut. He ajattelivat, että jospa ne huusholliin nykyisin kuuluvat miehet huomaavat, että punainen Valmet on kunnossa oleva, johonkin paikkaan kätevä ja käyttökelpoinen, mutta sitä odotettiin turhaan. Heillä oli kiire, ja kone pieni, vanha ja hidas. Sitten kerran sitä yritettiin käynnistää, mutta liian paljon aikaa oli kulunut. Se jäi paikoilleen ladon nurkkaan.

Kun tarpeeksi aikaa kului, alkoi akkaväki olla sitä mieltä, että mitä varten maksaa vuosittain tulevaa vakuutusmaksua joka on yhä edelleen muinaisen peltomiehen nimillä. Ponteva yhteydenotto vakuutusyhtiöön toi tuloksen, että semmoiset paperit on oltava, ennen kuin tehdään mitään. Niitä ei ollut olemassakaan, maksa pois vain. Parin vuoden kuluttua alkoi taas kismittää ja kipakka yhteydenotto : -” johan nyt on kumma paikka! Kuolemasta on kulunut 15 vuotta ja tuolla ei ole ajettu koko aikana, eikä tälle mahda yhtään mitään! Mä en maksa!” Asiaa luvattiin selvittää. Kahden kuukauden kuluttua tuli karhu:” Maksunne on yhä maksamatta, ulosoton uhalla jne..” Turhautuneena lasku maksettiin.

Ehdittiin aikaan että irtaimesta tehtiin jälleen kauppaa, ja Valmet 361 oli sekalaisen tavaran joukossa. Sillä ei ollut juurikaan arvoa, mutta jolla oli tilansa ladon nurkassa.

Uuttera vakuutusyhtiö on edelleen sitä mieltä että aikanaan kuolinpesälle koneen jättänyt muinainen peltomies on maksuun pakotettu, ja pois sitä ei saa. Irrotin Valmetin rekisterikilvet ja vein katsastuskonttorille. Kerroin mitä on mielessäni. Autokatsastus antoi rekisterilapun takaisin ja sanoi että laki on näin, toimita tänne perunkirja 20 vuoden takaa, jossa näkyy, että muinaisen peltomiehen punainen Valmet on siirtynyt akoille, sitten mietitään mitä voidaan tehdä.

Juhuu, sen minä teen! Ja varjelkoon jollei se sittenkään onnistu! Pistän vanhan punaisen peräkärrylle ja kippaan vakuutusyhtiön pihaan ja sanon:” Olkaa hyvät! Maksakaa niin paljon kun tykkäätte , joka vuosi ulosoton uhalla, minä en enää maksa!” Mikä pähkähullu laki tuo on, joka ei ymmärrä kerta kaikkiaan mitään! Katsastuskonttori oli muuten ainoa paikka josta sain asiallista selväjärkistä tietoa ja toiminta ohjeita!

Akkapaha on vimmastunut, kumma jollei tulosta synny!

Tuula Kaihlajärvi

***

Akka Suorasukaisen myllykirje.

Kirjeenkirjoitustaito on kuulema vähentynyt, nimittäin sellainen vapaamuotoinen.
Virallisia kirjeitä kyllä tulee, niihin on oikein kaaviotkin, minkä mukaan niitä laaditaan.
Nyt tähän on alettu kiinnittämään huomiota. On oikein kirjeen kirjoitusviikkokin.
Valtion tärkeät henkilöt lähettelevät toisilleen "myllykirjeitä" ym. vapaatyylisempiä.
Meikäläinen kun ei oikein hallitse tuota virallista tyyliä, ajattelin pistää pienen "myllykirjeen" verovirastoon:

Herra, rouva tai neiti Veroviranomainen!
(kohta minulla ei muita omaisia olekaan)

Kirjoitan nyt ensimmäistä kertaa, vaikka monesti on tehnyt mieli ja asiaakin olis ollut.
Tällä kertaa ovat asiat niin hullusti, että tässä on vaarassa koko avio-onni, ( mitä se nyt sisällään pitäneekin) Isäntä tuossa liikkuu lattialla kuin perseeseen ammuttu karhu. Se
hermostu siitä teidän viimeisestä kirjeestä, jossa pyysitte  lisää rahaa, vaikka ei sitä itselläkään ole. - Vaikka mitäpä tuosta valittamaan, ei teillä tämmöisiä asioita järin paljon ymmärretä. Tämä tilanne on vain sellainen, kun siinä teidän kirjeessä sanottiin, että on saatu myyntivoittoa siitä maakaupasta, joka tehtiin, että saatiin maksettua edellinen verolappu.
Pankkikin siihen kehotti, kun silläkin oli jotain saatavia. Sen  lisäksi maksettiin siihen
maakappaleeseen kuuluvat tielainat, jotka taas tulevat uuden omistajan hyödyksi.

Nyt olis myytävä maata, että selvittäisiin tästä myyntivoittoverosta, jota meidän mielestä
ei tullut, kun jouduttiin myymään halvemmalla kuin aikoinaan ostettiin. Puuta siltä kappaleelta ei ole myyty, mutta hoidettu sitä on,  istutettu taimia, harvennettu ja tehty
tie ja raivattu. Se maksaa.

Isäntä tuossa hermoilee..." herrat perkele muuttelee noita rahanarvoja ja mitä reaaliarvoja
ne nyt sitten on, ettei perässä pysy. Myytäis koko metsäpalsta, mutta kun ne samat herrat, ne 200 housunperseen hankaajaa siellä eduskunnassa laativat vielä sen rantojensuojelulain,
eikä sillä palstalla ole nyt enää mitään arvoa Eihän sellaista rantaa kukaan osta , jolle ei saa rakentaa".
Tarjottiin sitä valtiollekin, mutta eihän sillä  - piru vie - ole tällä kertaa taskun pohjalla mitään.  Isäntä käski taas  tähän väliin panna, että perkele.  No siinä se nyt on...
Kyllä helpotti!

Ajattelin ehdottaa, josko teillä siellä verohallistuksessa olis joku, jolla on taskunpohjalla
rahaa, tulkaa ja ostakaa koko paska!  Voi tästä kertoa jollekin rahakkaalle tutulle, jos teillä sattuu sellaisia olemaan. Minä en lavertele, enkä kantele oikeusasiamiehelle. Juotais  meillä
harjakaiset. Voisin antaa evääksi rehtiä ruisleipääkin.  Hyvällä muistelisin lopun ikäni.
Eikä sitä isäntäkään panis pahakseen.

Sitten tähän  lopuksi, ehdottaisin, jos vasta lähettelette näitä kirjeitä - niin voisitteko  kirjoittaa  tuttavallisemmin. Esim. Hyvä  Rouva! Ennenkuin luette kirjeen, istuutukaa
mukavaan tuoliin, ottakaa pari nitroa ja suihkepullo viereen.  Meillä on hiukan  ikäviä
asioita...valtion kirstu kumisee tyhjyyttään...siispä käännymme hyväsydämiseen puoleenne.

Kuullostaisi  suorastaan hellyttävältä.  Sitä tuntis melkein antamisen iloa.

Ystävällisin terveisin! Kirjoitellaan... mutta ilman pankkisiirtoa.
Liisa

***

Kaikki on hyvin - kun äiti nauraa.

Olipa kerran pikkuinen poika, joka toi
äidilleen  pienen kiven.
Äiti nimitti sitä onnenkiveksi ja lahjoittaja
jolla oli hyvin multaiset kädet, tuli iloiseksi.

Seuraavana päivänä pieni mies oli "sukellellut"
väsyksiin asti ruispellossa, löysi sieltä isomman
pyöreän kiven Näin äidin pitsireunaiseen
kuppiin alkoi kertyä siloisia ja rosoisia
murikoita.  Kaikki saajan mielestä yhtä kauniita.

Eräänä  sunnuntai aamuna,siihen aikaan kun kaikki
 kotomaan kirkkojen kellot soivat,
he kiertelivät joen rantaa etsien
lisää mustia kiviä. Pieni mies mietti, mistä kaukaa
vesi on tuonut noin sileän pollukan. He tutkivat
sitä hyvin tarkkaan ja ottivat mukaansa.
Kaikki on hyvin - kun äitiä naurattaa.

Kouluikään asti  sai äiti näitä onnen aarteitaan.
Sitten pojalle tuli muita kiireitä alkoi eskari ja koulu.
 Äiti laittoi pienen ekaluokkalaisen reppuun pikkuisen
onnenkiven, jotta koulutiellä olisi  turvallista kulkea.

 Äiti ja isä riitelivät  joskus. He sanoivat  toisilleen
pahoja sanoja. Isä suuttui usein ja  lähti  ulos
pimeään. Äitiäkään  ei silloin naurattanut.
Pojalle tuli  aina hirveä hätä, jos  iskä ei  joskus
tulekaan kotiin, mitä minä teen?

Sitten hän keksi. Eräänä iltana hän laittoi vanhempien
sänkyyn onnenkiven, sille isän puolelle.
Odotti ja jännäsi. Tuli ilta. Kaikki alkoivat nukkumaan.
Äiti sammutti valon. Poika kuunteli omassa kamarissaan
 tapahtuuko mitään.
Pian kuului  isä sanovan: Mitä helvettiä täällä lakanan
alla on? Kiven nähtyään äiti alkoi nauramaan, nauru
tarttui isään ja poika nukkui senjälkeen rauhallisesti.

Hän tiesi ja muisti, heillä oli kivaa aina silloin kun äiti
oli iloisella päällä
Pieni kivi putkikassin taskussa, poika lähti reippaana
armeijaan, vaikka hän ei siitä lähtiessään tiennyt.
Samoin opiskelija kämppään muuttaessaan oli
kaikkien kamojen mukana äidin sujauttama
kivinen onnen amuletti
Kotiin jäänyt äiti laittoi kivivadin parhaalle paikalle. Ikävän tullessa istui sen
vieressä kuin  hiilloksen loimussa. Rauhoittui voimia saaneena ja eli elämänsä
loppuun onnellisena. Se oli  jollakin tapaa onnenkivien ja pienen pojan ansiota.
                                                                                                                                     Aino

Tien varrella kukkia

Tänä kesänä olen monta kertaa pysähtynyt kiinanruusuni viereen. Väsymättä se on kukkinut koko kesän. Se on melko pieni vielä, kolme kukkaa kerrallaan on suurin saavutus, mutta aina on uutta tulossa. Ihailen ja kehun sitä vuolaasti, se tekee sen kyllä ihan omasta ansiostaan, minun kalpean viheriä kukka - peukaloni ei sitä osaa avustaa.

Kokemusta on, kasvatin toista yksilöä monta vuotta, se kukoisti kyllä, leikkauksesta huolimatta se oli metrin korkuinen ja komea kuin mikä, mutta koko aikana ei ensimmäistäkään kukkaa, ei edes yritystä.

Kukkaset ovat ihmisen ilo, ovatkohan ne Jumalan hymyjä, joita silloin tällöin tulee eteen..

Keväällä ainakin tuntuu siltä, kun lumen ja ruskean maan keskeltä pistää esiin ensimmäinen lumikello, tai krookukset, ja voi sitä mokomaa leskenlehteä! Kun pieni nuhruinen käsi tuo sinulle ensimmäisen löydetyn leskenlehden se on kaunein mahdollinen maan kasvattamista, vai se saajan ja antajan iloko sen kaunistaa. Joka tapauksessa se on kevään ja uuden elämän merkki. Ja jokainen kevät, sama riemu.

Olen aina ihaillut kauniita pihoja, niiden runsautta ja lajeja. Sen verran olen yrittänyt kasvatusta, että kunnioitan kaunista hoidettua pihamaata, ja tiedän että mikään ei kasva ja kukoista ilman vaalimista, kuoputusta ja jatkuvaa huolenpitoa.

Olen tänä alkavana syksynä ajatellut paljonkin kukkien sanomaa. Nuoruudessa luettu kukkasten kieli, niiden lajien ja värien salaiset viestit, ovat unohtuneet aikapäiviä sitten, mutta kukka on kukka, olemassaolollaan se sanoo paljon. Kukka kuuluu elämään, sen merkityksellisiin hetkiin erottamattomasti, se on arjen kirkastaja ja juhlan juhlistaja.

Kun ihminen on elämässään onnellisin ja onnettomin, hänellä on kukkia sylissä.

On ollut ihana huomata, että lapset, pojatkin, arvostavat syntymäpäivänä saatuja kukkasia. Vaikka äidille ne useimmiten annetaan maljakkoon laitettavaksi ja itse syvennytään toiseen pakettiin jos sellainen tulee, mutta sillä omalla kukalla on merkitystä. Ja kaikki ikääntymisen mukanaan tuomat askeleet aikuisuutta kohti.

Rippijuhlat, ylioppilaat, valmistumiset ammattiin, ja entäpä morsiamet! Ikiromanttinen ihminen, etenkin naispuolinen katselee aina morsianta ihaillen, kaikki he ovat kauniita. Aivan kaikki. Vai onko se onni joka ihmisen kaunistaa? Ja ikävuodet! Syntymäpäivät ja saavutukset, kaikkiin tilanteisiin löytyy sanoma ilman sanoja!

Olen itse seisonut vähän aikaa sitten suuri kukkakimppu sylissä, valkoisia ruusuja, vähän punaista, vaaleaa vihreää ja hentoa violettia ja laskenut sen alas. Sen mukana laskin osan omasta elämästäni, niin tärkeän osan että nyt tunnen olevani pimeässä.

Mutta en ole ainoa, enkä ensimmäinen. Elämä on tätä, mutta vasta sen kokeneena

huomaa asioita joita ei ennen - tuntenut. Kaikille tie löytyy ja valo on olemassa, se voi olla matkan takana, mutta se on. On kuljettava eteenpäin.

Meillä on ollut paljon kukkia tänä syksynä. Jokainen on kertonut olemassaolollaan muistamisesta ja välittämisestä, ne ovat olleet lämmön tuojia, sekin on koettava tietääkseen. Ei ole yksin.

Eletään syksyä. Lehtipuut leiskuvat värejä ja ruoho on kirjavaa, ja marjat metsissä ovat löytäjää vailla. Toivotaan auringon pilkahdusta pilvien lomasta, ja lähdetään metsään, siellä mieli kirkastuu.

Tuula Kaihlajärvi

Paaston aikaan. 

"Paastoaminen ja ruumiillinen valmistus on hyvä ulkonainen tapa", sanoo Martti Luther.
Nyt en kuitenkaan puutu kirkolliseen paastoon, vaan toiseen "kidutusmuotoon ", johon ympäristö ja muoti terveydenhoidon varjolla meitä yllyttävät. Ottamatta huomioon, että koko pitkän maailman sivu on ollut meitä lyhyitä ja pitkiä, lihavia ja laihoja. Ei nytkään vaadita olemaan saman mittaisia, mutta hoikkia vaan kaikkien pitäisi olla, kuin samasta muotista valettuja. Dieetti ja paasto ovat yleisin puheenaihe missä kaksi tai kolme kokoontuu. Eikä aiheesta suinkaan puhu eniten - me satakiloiset- joille tämä on todellinen ongelma, vaan langanlaihat ja normaalipainoiset jotka emännän  kahvipöydässä eivät uskalla ottaa piparin piparia. Ei sen puolee, vuodesta -78 sitä on meikäläinen ruoan kanssa itseään kiduttanut, joskus hieman onnistunutkin, useimmiten ei. On yritetty yksin ja ryhmässä, "turpiin on tullut".
Meikäläisellä on jopa henkilökohtainen painonvartijaVVK oikein vihkikaavalla. Hän sen
ehdottikin:" menisit Painonvartijoihin", johon vastasin, että eikös se ole melkein sama  kuin
liittyisin AA-kerhoon. Johon hän:" eihän siinä ole eroa, jos joku on juoppo, niin toinen on syöppö".Taidatkos sen  selkeämmin sanoa! VVK on sitten tehokkain vartija vaa'an lisäksi,
lahjomaton kuin huono omatunto. Se muistuttaa jokaisesta iltapalasta, limsasta ja muusta makeasta vailla turhaa hienotunteisuutta. Tämä on totinen leikki, vaikka kuinka yrittäisi vitsiä vääntää. Mm. Kaikki jalka-, selkä-, pään ja muut säryt selittyvät ylipainolla. Olin jo melkein ilahtunut, kun olkapäätä ja kättä särki, ettei tämä voi olla ainakaan ylipainon syy, koska käsillä kävelyä en ole harrastanut sitten 50-luvun jälkeen. Mutta mitä vielä. VVK
antoi selvän diagnoosin: rasitusvamma oikean käden liiallisesta käytöstä ruokaa lusikoidessa.
Em. vaivan vuoksi menin lääkäriin ja jouduin käymään useamman kerran. Toisen kerran
käydessäni luin (salaa) sairaskertomusta: vastaanotolleni saapunut emäntä Saarijärveltä.
Vahvasti ylipainoinen, vakkarakenteinen. Tässä vaiheessa luulin, että minua tarjotaan kantakirjaan, säkäkorkeudesta ei puhuttu mitään! Taitaa VVK olla tässäkin vaivassa oikeassa, koska tuo rakennejuttu oli sairaskertomuksen ensimmäinen momentti.

Kanssasisaret! Me emme lannistu, kaalia ja porkkanaa purren aloitamme taas kerran oman via Dolorosamme. Katselemme TV:n ruokamainoksia haikeana, muotinäytösten mannekiinivartaloita ja näyteikkunoiden ihania vaatteita, joita ei koskaan oltu meille tarkoitettukaan. On meillä toki korvaamaton tehtävä ilahduttajana. Mihin missimittaiset
itseään vertaisivat ellei meitä olisi. Itsetuntomme on kovalla koetuksella, mutta se kestää. Unohtaa ei myöskään sovi laulua: Lihavat ovat lepposia...Paasto sen kun jatkuu ja jatkuu...
 -Liisa-P

KESÄTARINASSA  RAKKAUSROBOTTI

Aurinko paistaa, alkukesästä on vihreää, kuivaa ja tiet pölyää, tekee mieli joutilaisuudessa ottaa kantaa huumorilla yhteen jos toiseenkin asiaan.

 Suuren suven  juhlan aikaan  tulee mieleen  tämä suomalainen kansallispuku.
Sen helmat hulmusivat  ennenvanhaan  juhannusjuhlissa ja muissakin kesätapahtumissa.
Jopa nuoruuteeni  lämpiminä kesinä  se täytyi  pistää päälle, kun lähdimme juhannusaattona soutelemaan  saareen.Jotenkin se yhdisti tyttölaumaa, oltiin kuin sisaruksia.

  Mietin sitäkin,mitä siitä olisi seurannut, jos me suomalaiset olisimme ottaneet nämä kansalliset  asusteet oikein tavaramerkiksi  ulkomaille muuttaessamme.  Käyttäisimme vain ja ainoastaan sitä  pukua niin työssä kuin vapaa aikana. Emme suostuisi ottamaan  mitään tehtävää vastaan, ellemme saisi pukea kansallispukua päälle.  Se olisi vaivalloinen  työ-ja virka-asu, mutta koska se kuuluisi  kulttuuriimme, eivät he mahtaisi sille mitään. Siellä me sitten hikoilisimme, kahviloissa, sairaanhoitajina, opettajina, siivoojina ja kaikissa muissa työpaikoissa,värikkäissä vaatteissa, jonne meidät hyväksyttäisiin. Ehkä saisimme kehoituksen  toimia maan tavalla  mutta emme  voi luopua oman yhteisömme  vahvoista tavoista.
Miksi emme mekin näin toimisi, koska meidänkin maahamme tulevat ja maassa jo olevat muiden maiden kansalaiset niin toimivat?

Nyt minua ihmetyttää tuo hallitusherrojen  vaaliraha riitely.  Viisaat koulutetut  ihmiset
sättivät toisiaan kuin keskenkasvuiset  nuoret. Kaikki he ovat toimineet, niinkuin ennenkin
on ollut tapana.Rahaa vaalityöhön on tarvittu ja ne joilla sitä on ollut, on sitä antanut.Nyt rahansaajat paljastavat toisensa, kun  luulevat toisen saaneen enemmän kuin minä: Etkä ole kertonut, miksi? Nyt on rikottu lakia, jonka he ovat aikoinaan olleet  itse päättämässä, ainakin osa riitelijöistä.
  Eikö suomessa ole enää tärkeitä asioita joita pitäisi  hoitaa? Jos olisin valtaapitävä, ehdottaisin, että vaalimainoksia saisi olla vain pariviikkoa ja jokainen hoitaa ne omilla rahoillaan.Vähemmilläkin kuvilla sinne pääsee. Kyllä me äänestämme oikean ihmisen, vaikkei hän ei kierrä maakuntaa kuukausikaupalla. Ei ehdokas kuitenkaan tiedä edeltäpäin, mitä asioita  eduskunnassa  tulee vaalikaudella vastaan, joten ei  niihin voi ennakkoon ottaa kantaa. Jos lupasivat  parantaa ilmastoa, niin se ei yhdellä hallituskaudella  muutu mitenkään, kun  kansa polttaa roskiaan miten sattuu.
En kuullut kenenkään  kiertueella puhuvan siitä, miten he käsittelevät tätä tulevaa  ministerin tekstarikohua ja toisen ministerin  käräjöintiä ex-tyttöystävänsä kanssa.  Ei sellaista voinut ennustaa. Tässä vain yksi esimerkki eteen tulevista tosiasioista.

Jos itse olisin ollut siellä päättäjissä, en olisi tätä soittelija ministeriä erottanut. Kuka teistä
miehistä pystyy heittämään ensimmäisen kiven tässä asiassa. Koko isämaamme on pullollaan
viehättävien nuorten naisten  perään  haaveilevia  uroita. Ehkä ministerillä oli kuitenkin paljon aikaa tällaiseen seurusteluun.Tyhmäkin tyttö voi soittajalle lyödä luurin korvaan jos puhe ei viehätä ja tekstiviestit  jättää omaan  arvoonsa, mitä siitä lehdelle soittelemaan.( Ai niin, mutta jos rahan toivossa?) Olisivat voineet fiksut miehet vähän katsoa kenen kanssa seurustelevat.( Hyvä minun on uhota,kun kukaan ei soita kuin asiaa ja perääni ei vihellellä ja tämä ei "oo katteellisen puhetta")

Yksi  hauska  esimerkki tästä  ihailusta. Mies toi kyliltä moottorisahan mukana  päivyrin. Siinä oli kauniita tyttöjä. Se pyöri aikansa paperikasassa ja kerran sitten repäisin siitä sivun, jossa ne kaikki kaksitoista  kaunotarta olivat uimapuvuissaan, joillakin Hugswarna kädessä. Laitoin se sängyn viereen, saatteella;siinä ne nyt ovat kaikki ihailtavina, yhtä aikaa, mutta  laitoin  oman kuvani keskelle. Tytöt tulivat  kerran kamariin ja huomauttivat:"Pappa, mitä sulla on tuossa seinällä...ja mitä se tuo mummo siellä tekee"
Tiskasin astioita ja sanoin, että olen siellä  muistuttamassa  ajan  realismista sitä porukkaa.
Elämän uimapukukierrokset kestävät  totisesti vähän aikaa.

Nuori neiti luki  jotakin nuorison lehteä, jossa oli hyvin paljon tekstiä, kuinka sinkut bilettää
ja bailaa. Heillä on päällään Kiinan keltaista ja vihreää. Kysyin häneltä, jo viisitoista ylittäneeltä, että onko tämä sinkkuus  nyt sitten elämässä  tavoiteltavin juttu, kun  monta sivua on vain tätä pelkkää bilettä?  " No ei tietenkään, nehän etsii sieltä poikaystävää, etkö sinä sitä ymmärrä".
Tietenkin ymmärsin, mutta tämä uusi sinkkuileminen on nyt niin muotia, tuntuu ettei muuta elämää enää olekaan.

On asioita joita ei  aina ymmärrä. Lehti uutinen kertoi, on keksitty  Rakkausrobotti, tai mikä sen nimi nyt oikein oli. Miesporukka oli mennyt sitä testaamaan.  Robotin sukupuolesta ei puhuttu mitään.  Mutta  kun uutisen mukaan  miehet lähtivät  oikein  yksissä tuumin sitä testaamaan, niin olettaisin että se on naisrobotti. On kuulema käänteentekevä  keksintö ja sillä  tulee olemaan käyttöä. Siitähän se nälkä lähtee, kun rautakoura puristaa, silittää ja paijjaa. Robotista tulee aina mieleen kova metalli.
No sinkut sitten bilettävät  keskenään, kun miehet  seurustelevat robottien kanssa.
Saatan olla väärässä, koska en tiedä tarkkaan, mutta tuntuis karmealta, jos robotti
taputtaisi  olkapäätä kylmällä kovalla kouralla. Ehkä se auringonpaisteessa ei tuntuis niin pahalta.

Aino Leed

Valkoinen ruusu
romanttisen keskikesän symbooli.

Nuoruuden unelmani: - jos pääsen
naimisiin, hääkukkani on
kotipihan juhannus ruusu.

Eräänä vuotena
elokuun lopulla.
olin morsian
tummanpunaisen ruusukimpun kanssa
Valkoiset kukat oli jo kuihtuneet.

Ehkä morsiuskimpun
voimakas väri
on tuonut liittoomme
pitkämielisyyttä.
                                                                                       Aino

***

Kuulaassa kesäyössä
kukkii ruusu valkoinen

Valkoinen on puku,huntu,
kukat morsion.

Läsnä - juhlan tuntu-
                                                                                       Liisa

Viileä kevätaamu oraat herää usvasta uuteen päivään 04.06.08. klo 04.00...

*

Vierittävät kiviä

haudan suulta

pienet oraat.

*

Todellinen ylösnousemus

ja usko.

                                                                   Aino

***

            Vuodenajat.

En tiennyt

että voisin peltoa rakastaa,

sen ilmeitä eri vuoden aikoina.

Keväällä muhevaa multaa ja

vaaleanvihreää viljan lasta,

apilantuoksua kesällä,

kypsyvää viljaa elokuun

tuulisina päivinä ja kuutamoöinä.

Syksyllä pelto kääntyy lepoon

ja vetää ylleen valkoisen untuvapeitteen.

                                                                      Aino

"Kultapallo"

Pitkään oli asialinjalla

tämä avioliitto.

Eräänä päivänä

mies hukkasi roolinsa.

Seisoi kauan voikukan edessä

taittoi sen

- kevään ensimmäisen-

toi käteeni.

Kultapallolta se näytti

vihattu rikkaruoho.

                                           Liisa

En kysele onko se rakkautta.

Siitä ei ole vaikeaa puhua.

Se on niin itsestään selvää.

Pienten puuroisten käsien kuvat

keittiön ikkunassa.

Jalanjäljet pihassa.

Pikkuruiset varpaat pesuvadissa.

Kirkas nauru...mummu!

Silmät kuin tähdet.

Tiedän - näitä hetkiä varten olen elänyt.

                                                                 Tuula

Kissamaisia juttuja???


©2017 Akat asialla - suntuubi.com